Mistä puhun, kun puhun ohjaamise sta

Mearra Nieida
Pekka Salonoja
Sun 29 Jan 2017 17:14
28.1.2017
Sijainti 13:38.0S, 19:59.2W
Se on periaatteessa yksinkertaista. Ohjata paikasta A
paikkaan B. Vai onko kuitenkaan? Paikan
A ja paikan B välillä on yksi lyhin reitti. Suora viiva näiden paikkojen
välillä. Suoruus tekee asiasta kuitenkin teoreettisesti hieman hankalan. Vaikka
tämä on kyllä saivartelua ja en tästä ajatellut sen enempää puhua, mutta liittyy
sopivasti aiheeseen. Suorin viiva ei nimittäin ole kartalla suora. Koska kartta
on piirretty Mercatorin tai muun projektion avulla. Ja maa on pallo, josta kai
olemme kaikki yhtä mieltä. Ja Mearran omakohtainen kokemus senkin tullee pian
osoittamaan todeksi. Suora viiva luonnossa noudattaa isoympyrää; eli on
eteläisellä pallonpuoliskolla alabanaani ja pohjoisella yläbanaani. Ja banaanin
käyryys kasvaa kun etäisyys päiväntasaajasta kasvaa. Mielenkiintoista eikö
totta; juu ei ole. Eikä kovin relevanttiakaan. Emme sitä ajaessamme paljoa pohdi
vaan katsomme navigaattorista oikean tosisuunnan asteina kohteeseen. Nyt siis
San Salvadoriin jonne se on 272 astetta. Eli käytännössä suoraan
länteen. Suoraan
kohti länttä, ja tuuli tulee about suoraan idästä. Tässä pieni haaste jota ihan
oikeasti pitää miettiä kun ohjaa. Ja tästä haasteesta puhumme ja teemme sen
taklaamisesta päätöksiä. Tai aluksen päällystö tekee, mutta saattaa olla, että
MGA:n jäsenet (Mearra Gast Association) osallistuvat tähänkin keskusteluun, ihan
vain koska itse työtä tekeviä kuunnellaan hyvissä organisaatioissa. Ja Mearra on
sellainen. No
niin, siis länteen ja tuuli on suoraa takaa idästä. Ei hyvä. Tästä saimme viime
yönä konkreettisen muistutuksen. Tuuli idästä ja aallot idästä saavat aluksen
kuin aluksen rullaamaan. Eli masto heiluu puolelta toiselle. Ja jos ylhäällä on
iso ja pullea spinaakkeri, niin se saattaa heilahtaa keulaharuksen sisäpuolelle
ja sen ympäri. Ja sitten vielä uusi heilahdus ja toisen kerran ympäri. Ja sitten
siihen mukaan vielä kaksi köyttä joilla purje vedetään alas otettaessa sukkaan,
niin tuloksena on rintsikat. Ja nyt ei puhuta mistään D-kupeista. Vaan isoista.
Ja sukkien ja rintsikoiden kanssa voi painia ensin pikimustassa yössä 2,5h
sitten päiväsaikaan uudestaan 1,5h ja viiden hengen voimin. Mutta niin vain
nekin rintsikat saatiin avattua niin kuin elämässä muutenkin on totuttu saamaan.
Siinä touhussa taisi aamiaiset ja lounaatkin jäädä nauttimatta; mutta on se vaan
niin jännää puuhaa se rintsikoiden avaaminen. Mutta
palataan siihen miten homma pitäisi mennä. Eli ei ajeta ihan myötätuuleen vaan
pidetään noin kahdenkymmenen asteen kulmaa tuuleen nähden. No kuinkas se sitten
tehdään? On muutama vaihtoehto ja niillä kaikilla omat puolensa. Voi ottaa
horisontista kaukaa jonkin kiintopisteen joka on oikeassa suunnassa. No, mutta
hemmetti, eihän täällä ole mitään, pelkkää sinistä vettä ja aaltoja. Jaa, onhan
sentään. Päivällä pilviä ja yöllä tähtiä. Kummatkin kuitenkin liikkuu; ja
ensimmäiset aika nopeasti. Mutta niiden nopeuden oppii arvioimaan. Homma toimii
niin, että saa jotenkin hajun mihin suuntaan pitää ajaa ja ottaa sieltä
kohteekseen kaukaisen pilven. Ja tarkistaa aika-ajoin tuulikulmamittarista, että
tuulikulma on tuo noin 160. Mikä ei taaskaan, himskutti vieköön, ole ihan
suoraviivaista. Alus keikkuu ja lukemat heiluvat kymmeniä asteita. Siis pitää
seurata, että lukemat heiluvat kutakuinkin tasapuolisesti tuon 160:n molemmin
puolin. No voi ei, tämä on vaikeaa. Ja siksi panemmekin autopilotin päälle.
Helppoa? Ja
autopilotista löytyy, joskin hieman piilotettuna, ominaisuus jossa siihen voi
asettaa haluamansa tuulikulman, eli taas tuon 160 astetta. Helppoa kuin heinän
teko; ei aivan. Kun tuuli kasvaa niin aallot kasvavat ja mastonhuippu, jossa on
tuulimittarin anturi ymmärrettävästi on, heiluu yhä voimallisemmin puolelta
toiselle. Ja jokaisella heilahduksella se joutuu miettimään, että mikä piru se
oikea ja aito tuulensuunta nyt onkaan. Ja kun heilunta kasvaa niin se joutuu
perustamaan pohdintansa yhä epätarkemmalle tiedolle. Ja joskus, noin pari kertaa
yössä, senkin mitta tulee täyteen, vaikkei olekaan MGA:n jäsen. Ja se kylmän
rauhallisesti ja mitään ääntä itsestään pitämättä heittää pyyhkeen kehään ja
lopettaa ohjaamisen. Siinä se poikkeaa MGA:n jäsenestä. Tämä on aika veikeä tapa
etenkin keskellä säkkipimeää yötä. Olisi muutama sana sanottavana asiasta
Raymarinen insinööreille. Autopilotissa
on kuitenkin toinenkin asetus. Pitää tietty kompassisuunta. Homma perustuu
sähköiseen kompassiin ja se ei ole mastonhuipussa ja sen lukemat eivät heilu.
Eli otetaan yksi tällainen ohjausmuoto, etenkin jos tuulee hieman enemmän. ja
hoidetaan oikea tuulikulma niin, että tarkistetaan aika-ajoin, että kulma
tuuleen on pysynyt tuossa 160: ssä. Koska keskellä Atlanttiakin tuulen suunta
vaihtelee. Se heiluu kymmenisen astetta puolelta toiselle muutamien tuntien
välein. On
vielä yksi tapa. Tuntea tuulenkulma niskavilloissa ja ajaa sen mukaan. Ei ihan
tarkin, mutta pelastanut monessa tilanteessa. Mearra Nieidalla kaikki hyvin. Ja tuuli takaa 160
asteesta.
|